Sanasia luopumisista
Elämä tarjoilee meille jatkuvasti pieniä kuolemiaan. Aivan ensimmäiseksi, jo elämämme alkutaipaleella joudumme luopumaan äitimme turvallisesta kohdusta, lapsuuden huolettomista kesistä ja nuoruuden kiivaasta huumasta, jotka siirtävät meidät aikuisuuden oravanpyörän kautta viimein vanhuusajasta iäisyyteen. Kaikki tällä matkalla syntymästämme kuolemaan solmimamme suhteet ihmisten ja eläinystäviemme kanssa, sekä jollain tapaa hankittu tai saatu materia on annettu meille lopulta luovuttaviksi joko ennemmin tai myöhemmin. Oma herkkyytemme määrittää kuinka tunnepitoisesti suhtaudumme luopumisen synnyttämiin kokemuksiin.
Peilaamme itseämme tässä maailmassa toisten ihmisten kautta, joka on inhimillisyyden perusta. Tarvitsemme äitiämme ensimmäiset elinvuotemme, olemme hänestä riippuvaisia. Tarvitsemme sosiaalisia suhteita oppiaksemme kuka olemme ja millaisia oppiläksyjä olemme tänne tällä kertaa tulleet kokemaan. Jos elämässämme toistuu aina sama kaava, missä vaiheessa heräämme tarkastelemaan tilanteeseen johtanutta polkua sisimmästämme käsin, tutkimaan haavojamme ja ymmärtämään toimintamme ja valintojemme taustalla olevia uskomusjärjestelmiämme? Uskallammeko luopua näistä tutuista ja samalla vahingollisista käytösmalleista itsemme vuoksi?
Elämä kuorii meitä kuin sipulia yrittäen paljastaa meille itsellemme kerrosten alle haudatun ytimemme. Kerrokset ovat eri paksuisia, ja toiset kerrokset ovat helpommin poistettavissa kuin toiset. Jos jokin trauma on kestettäväksemme liian suuri yritämme kaikin tavoin saada ytimemme suojattua teräsverkoin ja varoituskyltein, jotka sulkevat sisintämme ja näkyvät käytösmalleinamme aina kun jokin elämämme pienistä kuolemista yrittää päästä käsiksi ytimeemme. Kuoremme paksuuntuu ja rakkauden on vaikea läpäistä sitä, ja pahimmillaan kokemuksen sisällemme jättämä vaikeasti käsiteltävä tunne aiheuttaa erillisyyttä, syyttelyä ja kaunaa.
Harva haluaa kääntää saamilleen henkisille iskuille toisenkin poskensa, ja jotkut sulkevat koko lähipiirinsä elämänsä ulkopuolelle itseään suojellakseen joko kuvitteellisilta tai aidosti kivuliailta kokemuksilta. Yksinäisyyden kokemuksia kokeakseen ei kuitenkaan tarvitse olla erkaantunut yhteiskunnasta, sillä usein koemme yksinäisyyttä jokapäiväisissä harrastuksissa ja muissa sosiaalisissa ryhmissämme, sekä pahimmillaan kaikkein läheisimmissä ihmissuhteissamme. Koemme, ettemme tule nähdyksi aitoina sieluolentoina joita olemme, ettei meitä kuulla tai kuunnella. Läheisissä suhteissa koemme hylkäämisen ja yksinäisyyden tunteet vielä voimakkaammin, ovathan kyseessä usein koko siihenastisen elämämme tärkeimmät, läheisimmät ja rakkaimmat sielut, joiden kanssa olemme hitsautuneet yhteen vuosien saatossa, jopa lapsuudessa ja mahdollisesti läpi entisten yhteisten elämiemme. Silti oletus, että samaan perheeseen syntyminen olisi vakuus sielutasoisen yhteyden kestämisestä läpi elämän, on harhaa.
Törmäsin sosiaalisessa mediassa "let them" eli anna heidän -teoriaan. Videossa annettiin hyvin yksiselitteinen vinkki elämässämme olevien ihmisten kohtaamiseen statuksesta riippumatta. Meidän tulee vain luopua ennakko-odotuksista, että toisten kuuluisi olla kiinnostuneita meidän elämästämme. Monet haasteistamme pohjautuvat odotuksiimme toisia kohtaan ja petymme, kun emme saakaan vastakaikua. Miksi hyväksytyksi toisten silmissä tuleminen ja ryhmään kuuluminen on meille niin tärkeää oman hyvinvointimme kustannuksellakin? Jos uskaltaa luopua, mitä voisikaan saada tilalle? Eivätkö tällöin kasvoillemme asetetut teatterinaamiot hiljalleen rapisisi pois ja jokainen voisi aidosti olla oma itsensä välittämättä sosiaalisesta asemasta, jonka olemme yhdessä luoneet toistemme välille?
Kuinka olla oma aito itsesi? Uskallatko hypätä virran vietäväksi, vai vastusteletko pitämällä kaksin käsin kiinni sellaisesta, joka ei ehkä palvele sinua ja kehitystäsi enää? Osaatko luopua uskomuksistasi ja luottaa silti elämän kantavaan voimaan vastoinkäymisistäsi huolimatta, tai ehkäpä juuri niiden vuoksi?
Kajaanissa 4.7.2023
Päivi